Ei sieltä sirottimesta tule mitään

K on ollut kiukkuinen viime päivät. Tullut naamaan parina
iltana nokkosrokkoa; katsotaan vähän paprikan ja paksujen
viinirypäleiden ja rusinoiden perään. Kauan odotetut
hampaatkin puhkeavat kahden ala- ja neljän ylähampaan
seuraksi. Elää vielä aamuisin kesäajassa
heräten nippa nappa yli viiden. Päiväuniryhmi vähän kateissa parina
päivänä, tosin nyt aamut olleet myös vähän sekavia: eilen kaupassa,
tänään talvirenkaita vaihdattamassa ja huomenna röntgeniin keuhkokuumeen
kontrollikuvaan.

S on taistellut oma-aloitteisen syömisen kanssa. Kannattaako taistella vastaan?
Hermot menee joka kerta.
Nyt S istuu lounasruokansa kanssa puoletta tuntia. Käynyt jo jääkaapissa,
videot katsottu ja S:n sanoin "nyt syön ruuan". Mutta kiemurtelu jatkuu.
Ei ole tarrataulusta ollut mitään iloa. Vai onko? Juuri kun otin sen puheeksi,
S tarttui lusikkaan "itkien":

- Hyvä-ä-ä on. Minä syön.

Sitten pienen lusikallisen jälkeen alkoi lautaselta pilkottaa muumin korvat...
Hmm, meni toinenkin lusikallinen. Ja enemmänkin. Kyllä on tarralle käyttöä.
Kannustaako tarrataulut vain ulkoiseen motivaatioon yleensäkin?

Eka kertaa liimailtiin glitter-hilettä ja sitähän löytyy nyt sitten
jokapuolelta asuntoa. Meillä on kuusi pientä eriväristä sirotinta, jotka
päästää hilettä vähän kerrallaan ja sitten niitä pitää ravistaa
tai kääntää pystyasentoon. Tämä ei oikein mennyt S:n jakeluun.
Menin sitten väliin ja ohjasin kättä, ripottele, nosta pystyyn, ripottele,
nosta pystyyn. Riita ja itku siitäkin tuli. Kun väitin, että sirotin pitää nostaa pystyyn,
niin siihen S:

- Ei sieltä mitään nyt tule.

Niin. Todellakin. Eihän sieltä hilettä todellakaan tule, jos sirotin on pystyasennossa.
Käyttöohjeet oli selvästi yhden vaiheen liian pitkät. Oikeastaan olikin
parempi, ettei S huomannut, miten sirottimen olisi nopeasti
rumppaamalla saanut tyhjennettyä.

Käytiin kirjamessuilla, jossa käveltiin ohimennen Sami Garamin
keskustelupisteen vierestä. Silloin kun lapsi on ärsyttävä, niin
pitää vain sanoa se hänelle ja kaikki helpottuu. Tosi helppoa.

1970-luvun alussa tehtiin nuo sosiaalipsykologian kuuluisimmat
kokeet, joissa osa koekaniineista asetettiin vartijan ja osa vangin
rooliin. Isän roolissa voin pitää lasta nälässä: opetanko ruoka-aikoja
vai piinaanko pienempää -- eli koenko lapsen ala-arvoisena.
Niin pitäisi, mutta positiivisessa mielessä: suojella turhalta tiedolta,
suojella mahdollisilta onnettomuuksilta, jne. Näitä sitä pohtii,
kun ei osaa itse syödä vaan lounaan jälkeen menee salaa jääkaapille
syömään suklaata.

Milloinkohan K alkaa puhumaan? Ainoa sana on "äiti", joka tulee
monessa merkityksessä ja monella äänenpainolla.